Tässä vasta oli lööpeissä, että vain 1/100 nuoresta ilman työ- tai opiskelupaikkaa ei ole ollut koulukiusattu. En yllättynyt yhtään. Nuorten eteenpäin pääsy on aika paljon kiinni saatavasta tuesta ja uskosta itseensä. Jos usko itseensä pyritään päivittäin viemään, eikä tukea ole luvassa, niin eihän sitä mihinkään pääse. Itselläkin oli lukion jälkeen joku vuosi hukkaan heitettyä aikaa, eikä syynä missään nimessä ollut oma laiskuus.

Olin läpi yläasteen vielä lukion loppupuolelle saakka varsin lyhyt ja introvertti poika. Toisin sanoen helppo kohde.

Pyrin olemaan piittaamatta ”kritiikistä”, jota sain ja keskittyä koulun käyntiin. Sellaisella asialliselle koulunkäynnille löytyi huonosti tilaa murkkujen parissa.

Henkilökunnan puolella kiusaamiseen suhtauduttiin normaalina murkkujen touhuna. Vaikea kenenkään yksittäisen aikuisen on kiusaamista kokonaan lopettaa; sellainen vaatii kypsää yhteistyötä. Useimmat opettajat pesivät kätensä joko kauhistelulla tai kieltämällä ilmiön. Tuli minulle yksi opettaja myös huomauttamaan, ettei minun pidä luulla itseäni muita paremmaksi. ( Sama opettaja muuten kyräili minua, kun vuosien jälkeen satuttiin samaan ruokalaan. Noloa ja koomista. En väistänyt. )

Lähinnä kiusaaminen oli juoruilua ja huomiotta jättämistä. Pahalta sekin tuntui.

Yllättäen erään liikuntatunnin jälkeen eräs poika kuitenkin käveli kanssani kentältä kouluun. Hän oli vaitonainen ja allapäin.

Hän kuitenkin tahtoi minun seurastani laadukkaampaan takaisin. Ruokalassa hän pyrki isompaan pöytään luokkalaistensa poikien kanssa. Paikallisen urheilutähden poika kysyi häneltä, mitä hän nyt oli minusta mieltä. Olikohan urheilijaisän oppeja, kuinka ryhmähenkeä pidetään yllä?

Jälkeenpäin seuranvaihtaja oli pahoillaan. Hän kai yritti selittää, mutta ylpeyteni ei sitä sallinut.

Yläasteen kuluessa hän alkoi suhtautua minuun viileämmin. Rippikoulussa alkoi kyräily ja käsiksi käyminen.

Kerroin asiasta nuorisiohjaajalle. Hän suuttui minulle ja huomautti paikkani olevan poljettavana, koska minulla kuitenkin oli ihanat vanhemmat, eikä minun tarvitsisi ikänäni mitään tehdä. Tämä poika taas oli herkkä tapaus, jonka tuli miehistyä. Pojan olisi opittava epäinhimillistämään tiettyjä ihmisiä, jotta kovettuisi. Lopuksi hän myös pahoitteli tilannetta, jolle ei voinut mitään.

Poika oli ihanne oppilas koulussa. Käyttäytyi hyvin, oli hyvässä fyysisessä kunnossa ja sai luullakseni myös hyviä arvosanoja. Ei tainnut loppu koulusta, muuten minua kyräillä, paitsi kun ei saanut viedä minihameista tyttöä saatille, niin minua mulkoili.

Odotin lukiota innolla. Oletin sen olevan kypsempi paikka, mitä lukiot kai yleensä ovat peruskouluun verrattuna. Kyseinen lukio oli tuohon aikaan yksi Suomen huonoimmista ja vikaa löytyi ainakin osasta henkilökuntaa, vaikka olisi väärin syyttää heistä kaikkia. Lähinnä opettajia kuitenkin kiinnostivat vain L:lien kirjoittajat, jotka pääsisivät paikallislehden haastatteluun.

Oletukseni kypsemmästä paikasta osoittautuivat nopeaan vääriksi. Melkoinen kyräily, haukkuminen ja juoruilu vain paheni ja kiusaaminen muuttui myös yhä fyysisemmäksi, vaikka myös peitellymmäksi.

Luokanvalvoja kohotteli harteitaan. Ei hän voinut tietää, kiusattiinko minua oikeasti. Kukaan ei todistanut. Minua kiellettiin sotkemasta muita minun ja muutaman muun välisiin riitoihin. Rehtori kuittaili siitä, ettei tässä koulussa kiusaamista tapahtunut.

Muutama opettaja oli mukana kyräilyssä. Esimerkiksi kokeiltaisiin puuttui välillä aineistoja, joista vastauksia olisi kuulunut hakea ja jotkut vastaukseni, eivät kelvanneet, vaikka olivat oikein. Liian hyvin kirjoitetusta esseestä sain hylkyn, koska ei se voinut olla minun kirjoittama. Tästä nousi kuva kunnollisillekkin opiskelijoille, että minussa oli jotain vikaa tai olisin syyllinen johonkin. En uusavuttomuuttani osannut vaihtaa koulua ja loppulukiosta ajattelinkin olevani omien oikeuksieni puolustaja.

Tässähän oli idealogiana, että ”paremman aineksen” itsetunto nousisi, kun he vertaisivat itseään johon kuhun ”huonompaan”. Sovin kohteeksi, koska ”eihän mInusta koskaan mitään tulisi”, eikä minulla ollut puolustajia.

Minua yritettiin tyrkkiä johonkin ääriliikkeeseen tai ainakin sellaiseen liikkeeseen, jolla koulussa tapahtuneet konfliktit voitaisiin selittää ja kaikki voisivat pestä kätensä. Vääräänkin seuraan tyrkkiminen voisi uskoa olevan helppoa, kun kyseessä on kaltaiseni tapaus, joka oli elämässä yksin. Se ei kuitenkaan onnistunut. (Ei tätä siis sillä, että esimerkiksi yhdistäisin pasifistit johonkin pahaan.)

Opinto-ohjaaja kyräily minua lukion lopussa. Kuulemma, jos minä olisin törttöilyt lukiossa, niin olisi sitäkin katsottu sormien välistä. Lukio ei hyväksynyt koulukiusaamista. Vika ei ollut kiusaajissa, koska he eivät olleet mitenkään pilanneet koulun mainetta, toisin kuin minä, joka olin nostanut ilmiön esille. Minä en ollut masentunut, koska olin nauranut yhdessä muutaman muun kanssa (kyllä, lukiossa oli hyviäkin hetkiä). Minun olisi pitänyt luvata vaikenevani kiusaamisesta, jotta saisin ohjausta. En suostunut.

Luokanvalvoja ilmaisi olevansa kiusaamisesta tietoinen, mutta tilanteen olevan se, että minä olin vain hävinnyt pelin. Lukiossa ihmiset taistelivat paikoistaan auringossa ja minä olin vain vetänyt lyhyemmän korren. Ei tarvitsisi ottaa niin tosissaan. Se olisi myöhäistä nyt. Kysyin, miten aikoo jatkossa suhtautua koulukiusaamiseen. Hän suuttui tosissaan ja huomautti minunkin loppupeleissä vain hakevan omaa etuani.

Yläasteen alussa herkkä poika ei muuttunut rippikoulun ja lakkiasten välissä. Hän huomautti, että olin hävinnyt reilun pelin ja ettei hän halua kuulla menneistä enää ikinä. Hän oli matkalla armeijaan suorittamaan velvollisuuksiaan (kuten minäkin) ja jos häiritsisin häntä, aiheuttaisin siis samalla harmia puolustusvoimille. Kiistelyn jälkeen hän kuitenkin lupasi oikaista kaikki minusta liikkeelle laittamansa ilkeät juorut. Vieläpä uskoin hänen jo olevan aikuistumaanpäin. Lukiossa hän muuten eräs päivä lupasi olla tukenani ja saavuttaa ajan kanssa luottamukseni. Onneksi en luottanut; seuraavana päivänä hän yritti iskeä päälleni kahta pahemmin.

Olin pihalla yhteiskunnasta. Minne minun kuului mennä ja mitä tehdä? Armeijankin käyminen jäi lyhyeksi. Monet yhteiskunnan toiminnot ovat itsestään selviä, mutta ei niitä opettamatta voi osata. Lisäksi työkkärissäkin vain oudoksuttiin, miten en ollut juuri ollenkaan käynyt töissä, vaikka hyvissä asemissa olevat vanhempani varmasti olisivat voineet minulle hommia järjestää.

Kotona sai kuulla samaa kuin pikkulapsesta saakka.

Jumituin uusavuttomuuttani kotiin pariksi aikuisuuteni ensimmäiseksi vuodeksi. Minusta uskottiin pahaa useassa paikkaa, eivätkä vanhempieni marttyyriroolit paljoa asiaa auttaneet. En jaksanut huolehtia itsestäni ja tajahampaani pilaantuivat. Öisin kuuntelin, kuinka kipu aaltoili suussani. Myöhemmin ne piti kaikki korjata omin rahoin. Juurihoitoa. Älkää viitsinkö enää kysyä, miksi poltin sillat vanhempiini. En tänä aikana tappanut itseäni vain, koska en halunnut antaa kiusaajilleni sitä iloa.

Tuli sitä kuitenkin noustua ylös, kunhan joku ylös potki. Taisi se maa poltella vanhempieni jalkojen alla, eikä minua voinut loputtomiin lannistaa. Mutta nykyään asun omillani, käyn töissä ja opiskelen. Usein hommiin mennessä mietinkin, että voitin kaikki minua lannistaneet paskiaiset. Nousun, vaikkei se helppoa ollut. Huomautan kuitenkin vielä kuitenkin, että moni tuolloinen koulutoverini on varmasti nykyään huomattavasti aikuisempi. Moni silloinen aikuinen vain oli silloin kouluaikana todella huono roolimalli. Toisekseen lukiossakin oli muutama kannustavakin opettaja.

Loppuun vielä muistutus. Älkää tappako itseänne. Älkää kiusallannekaan, sillä kaikki voi vielä kääntyä parempaanpäin.