Tein viimevuonna Nuorten luonto -lehteen yhden sivun sarjakuvan siitä, kun opiskelin ensimmäiseen ammattiini: ympäristönhoitajaksi. Näihin kolmeen vuoteen mahtui paljon, mutta postaan nyt tällaisen postauksen, jossa koitan pysyä oleellisessa.
Ja jälkihaussa hakeuduin kauaksi kotoa ja matkani itsenäisyyteen alkoi. Ei ollut mitään hajua, missä Kouvola on. Vähän ennen muuttoa mummolassa käydessä pääsi jopa unohtumaan, missä kyseinen koulu sijaitsi.
Kyseinen Kouvolanseudun ammattiopiston toimipiste sijaitsi silloin Anjalassa, mutta valitettavasti sitä ei enää ole. Paikka oli oikeastaan maatila, jossa opiskeli maatalousyrittäjiä (eli enimäkseen maatilallisten jälkikasvua) ja meitä ympäristöpuolen väkeä. Meidän luokassa oli hyvä ryhmähenki ja käytännön hommissa tekemisen meininki. Välillä oltiin rakentamassa pitkospuita ja välillä raivaussahahommissa. Ja välillä valmistettiin biodieseliä ja kartoitettiin jäkäliä, eli juttuja, joilla tuskin kukaan meistä käytti koulun jälkeen yhtään mihinkään. Meistä koulutettiin jokapaikan höyliä. Nykyään tätä koulutusta onkin enemmän yksilöllistetty tulevaan ammattiin erikoistavaksi.
Anjalassa piti olla ylioppilaslinja, jossa valmistua olisi pitänyt etuajassa, mutta käytännössä se olisi pitänyt sitten sumplia jotenkin itsenäisesti. Käytännössä koulu venyi 3-vuoteen.
Maatilallisten alaikäiset pojat olivat kovia juomaan ja asuntolassa oli aika rauhatonta. Kaljat ilmestyivät illasta, kun asuntolan hoitajan (joka oli ja on muuten tosi mukava tyyppi) ei enää uskottu tulevan käymään.
Maatilakoulun edut olivat minulle iloinen yllätys. 3 ilmaista ruokaa päivässä. Ilmainen asuminen. Mahdollisuus käyttää hevostallia ihan vain lannan lapiointia vastaan. Tietääkseni missään ei ole enää näin hyvät etuisuudet.
Huonoja puoliakin kuitenkin oli. Paljon opiskeltiin kaikkea turhaa, informaatio ei liikkunut, eikä maatispuolen opettajia kiinnostanut opettaa meitä ympäristöpuolen ihmisiä. Kaiken huippu oli meidän Valkmusaan rakentamat pitkospuut, joista oli Kymen-Sanomissa iso juttu; maksaja mainittiin, meitä rakentajia ei.
Ensimmäisen harjoittelun suoritin kotiseudullani kunnan puistoyksikössä. Tahdonkin purkaa tähän liittyvää illuusiota. En väitä, etteikö kunnalla ollut lusmuilevia työntekijöitä joukossaan. Kummasti sieltä kuitenkin ahkeraakin väkeä löytyi, joka oikeasti hoiti hommansa. Niinkuin hoidin minäkin.
Ympäristöalalla pääsin vihdoin kunnolla työelämän makuun ja tunsin olevani mies. Se, ettei toisten vaivannäköä johonkin arvosteta tai työtä ja ammattia arvosteta, kuuluukin asioihin, joita en voi sietää. Vahingossa kyllä syyllistyn niihin itsekin aina välillä.
Ja kerrottakoon nyt vielä, että meidän luokan suuria tunnareita olivat:
Omnia – Earthwarrior
Stam1na – Pakkolasku
Niitä tulee välillä fiilisteltyä.